Tammikuun viimeinen tiistai takana. Lähinnä se koostui rennoista hetkistä kotosalla, mutta saatiinhan siihen mahdutettua ripaus raamaakin mukaan (ei-tamperelaisille tiedoksi, että turhat deet voi joskus jättää sanoista pois).
Olimme iltapäivällä emännän kanssa kyläilemässä sen mummun luona Hyhkyssä. Mummulla sattuu olemaan Sara niminen Japanin pystykorva, jonka kanssa tulemme kyllä ihan asiallisesti toimeen, mitä nyt vähän väistelemme toisiamme. No, kaikki sujui ihan kivasti siinä tyttöjen kesken; kaksijalkaiset joivat kahvit ja me nelijalkaisetkin saimme makupaloja pöydän antimista. Minä ehdin jo vähän leikkimään Saran pallollakin, mistä japsi ei ollut moksiskaan.
Mutta sitten...ovikello soi! Ovikello! Minä tietenkin tapani mukaisesti riemastuin ja ryntäsin ovelle ottamaan selvää kuka sen takana on. Ja Saran reaktio oli täsmälleen sama. Ja kuka siellä olikaan?! Isäntäni Teme! Minä sekosin aivan täysin ja repesin vingahtelemaan ja haukahtelemaan ja hyppimään häntä vasten (virhe!). Teme käänsi selkänsä ja koitti rauhoitella minua. Toppuuttelin pahinta intoani ja maltoin olla hyppimättä, mikä tepsikin toivotulla tavalla ja Teme kääntyi puoleeni aikeissa tervehtiä minua. Samalla hetkellä Sara tunki ohitseni kohti isäntääni tervehtimään häntä. Silloin näin punaista ja ties mitä väriä, rähähdin Saralle ja väläytin sille hurjimman ilmeeni. Ja vielä varmuuden vuoksi syöksyin sitä takaisin ärisevää pientä karvapalleroa kohti. Olisimme luultavasti koittaneet kuka on kuka ja missä asemassa toisiimme nähden, mutta isäntäni isot kourat niskavilloissamme vetivät meidät erilleen.
Hyvä niin, näin jälkeen päin ajatellen. Turhaahan tuo rähinä oli. Tulipa tajuttua kuinka rajuja seurauksia mustasukkaisuudella voi olla. No, tuon tapahtuman jälkeen meillä meni Saran kanssa kyllä ihan hienosti.
Ja Temeltä, Marikalta ja Mummulta riitti kyllä huomiota ja rapsutuksia riittävästi molemmille.

Tässäpä vielä kuva Sarasta ja Mummusta:
1248534.jpg