Uutta kotia etsivä labbistyttö Sandra tuli sitten eilen illalla meille kokeilemaan, kuinka elo laumamme kanssa sujuu. Täytyy sanoa, että kyllä meitä Marikan kanssa jännitti aika lailla, kun sovittu aika alkoi lähestyä. Jännityksen suurin syy oli tietenkin Lilyn suhtautuminen tilanteeseen, jossa ensimmäistä kertaa elämänsä aikana toinen koira tulee neidin kotiin pitemmäksi aikaa. Varsinkin, kun L. ja S. hieman nahistelivat sunnuntaina ekaa kertaa kohdatessaan. Ja tokihan sitä tuli myös mietittyä, että kuinka kauheasti Sasa alkaa ikävöimään perhettään.

Alku olikin kaikkea muuta kuin lupaava. Lily päätti heti päästyään vieraita tervehtimään tehdä Sasasta rukkaset. Se syöksyi samantien toisen kimppuun juuri sillä meiningillä, että tännehän ei tarvi tulla, ellet halua köniisi. Jouduimme siis heti erotuomareiksi ja pitämään koirat loitolla toisistaan. Sasaa olisi kovasti kiinnostanut Lily, mutta minkäs teet, kun toinen ei lämpiä. Jälkeen päin Marikan kanssa huomasimme miettineemme, että ei tästä taida mitään tulla.

Sasa jäi kuitenkin meille suunnitelman mukaan, ja lähdimme samaa matkaa ihmisvieraidemme poistuessa viemään tyttöjä ulos. Marika otti Lilyn ja minä sain kunnian viedä Sasaa. Tai no, sanotaanko näin, että Sasa vei minua. Kova oli tyttö nimittäin hinaamaan; ja voin kertoa, että kun on tottunut tuollaiseen 16 kiloiseen koiraan, niin äkkiseltään reilut kolmekymmentä kiloa labbiksen iloa meinaa viedä pusikon perukoille ja purojen pohjille tällaisenkin roikaleen! Kohtuullisen pian opin kuitenkin tilanteen vaatiman tekniikan, eli kävelyn kankeana ja jännittyneenä kuin paraskin bodari, sekä sen, että huomion täytyi herpaantumatta kohdistua tuohon valloittavaan veturiin ja sen aivoituksiin. Aika paljon harrastimme tuolla lenkillä "pysähdy kun hihna kiristyy - jatka kun se löystyy! -leikkiä, ja kyllä sillä selvästi suotuisaa vaikutusta touhuun oli - paitsi jos maaston tuoksut tai Lily kävi liian houkutteleviksi. Lilyn perään Sasa oli kovasti ulkonakin, seuraten tätä miltei herkeämättä. Lily puolestaan suhtautui Sasaan ulkona huomattavasti suopeammin - tosin piti itsensä vielä viileän etäisenä. Mutta aggressiivisia elkeitä ei ilmennyt, mikä oli hienoa juttu ja antoi toivoa tulevaan. Muuta lenkkimme antia oli huomio Sasan avoimuudesta ja ystävällisyydestä muita koiria ja ihmisiä kohtaan, minkä olimme toki jo kuulleetkin perheeltään.

Palasimme lenkiltä kotiin olo hieman jo helpottuneena, mutta edelleen vähän jännittäen kuinka sisällä taas sujuisi. Mutta kuinkas sitten kävikään: n.15 min. sisällä oltuamme padot murtuivat ja Lily innostui Sasan kanssa sellaiseen leikkiin, että emme ole nähneet sitten pentuaikojen. Tytöt juoksivat, kieppuivat, pyörivät, hyörivät ja painivat yhtenä mustavalkoisena karvakasana pitkin olohuonettamme ja eteistämme. Matot saivat kyytiä ja tanner tärisi niin, että arvelimme alakerran naapuriemme kattokruunun tippuvan. Tuota touhua kesti parikymmentä minuuttia putkeen, kunnes yltäpäältä kuolassa olevat ja kieltä lattiassa roikuttavat ystävämme malttoivat aivan uupuneina lopettaa. Tytöt olivat ystävystyneet toden teolla, ja tuon jälkeen jakoivat vesikupinkin sopuisasti vuorotellen vettä siitä latkien. Olisivat kaverukset vielä hieman myöhemminkin pistäneet leikiksi, mutta alkoi olla jo sen verran myöhäistä, että jouduimme viheltämään pelin poikki. Nukkumaan eivät koiruudet meinanneet toden teolla malttaa ryhtyä, vaikka selvästi väsyneitä olivatkin. Sasalla levottomuutta yön aikana aiheutti varmasti myös tämä vieras ympäristö, sekä tutuista ihmisistä erossa olo, mikä ei kuitenkaan ilmennyt pelkäämänäni ulinana tai vinkumisena. Lähinnä tyttö osoitti levottomuuttaan käymällä aika ajoin yön aikana tökkimässä meitä kuonolllaan ja kulkemalla sänkymme ympärillä. Aika hyvin yö kaikkiaan meni.

Aamulenkin jälkeen tytöt ottivat taas kunnon touhutuokion, temmeltäen ainakin puoli tuntia samaan malliin kuin illallakin. Hetken huilattuaan, jatkoivat samaa rataa, mutta lopetin leikin tällä kertaa aika pian, sillä minun piti lähteä hammaslääkärireissulle, jonne otin Lilyn mukaan auton perään odottamaan. Marikan töissä ollessa emme viitsineet ottaa riskiä ja jättää koiria vielä keskenään kotiin. Nähtäväksi ja jännitettäväksi jäi, kuinka Sasa malttaisi olla tuon ajan. Palatessamme kotiin puolitoista tuntia myöhemmin, sain ilokseni huomata, että S. oli ollut todella kiltisti - ilmeisesti se oli käyttänyt tilaisuuden hyväkseen ja huilannut kunnolla, kun sai kerran olla rauhassa. Iloisena häntäänsä heiluen Sasa otti meidät ovella vastaan, ja Lilykin sopeutui koiravierailun jatkumiseen taas nopeasti, vaikka ensin tuntuikin toteavan, että "ai toi on vielä täällä, mur..." Ja eipä mennyt kauaa, kun leikit jälleen alkoivat. Nyt meillä on tunnin verran ollutkin sitten hyvin rauhallista; kuuluu vain nukkuvien koirien tuhinaa ja tietokoneen hurinaa.

Kuvia Sasasta ja tyttöjen leikeistä luvassa myöhemmin.