Lähdimme liikkeelle Heretyn kämpältä. Ohjelmassamme oli 12 km mittainen rengasreitti Latokuusikon kautta Lortikanvuorelle ja sieltä takaisin Heretylle, sisältäen vaihtelevaa maastoa, jääkauden merkkejä, villiä luontoa ja erämaan rauhaa. Ja paljon lunta, minkä tulimme huomaamaan. Minä toimin tiedustelijana, laukaten ja loikkien porukan edellä. Paimenkoira kun olen, niin luonnollisesti kävin jatkuvasti tsekkaamassa ovatko kaikki vielä porukassa mukana. Tämä tietenkin toi minulle reilusti lisämetrejä lenkkiini. Tiedustelijan ominaisuudessa tarkkailin ympäröivän maaston ääniä ja hajuja, sekä osoitin ihmisilleni monia mielenkiintoisia jälkiä. Toimintani ansiosta retkueemme bongasi reissulla jäniksen, oravan, metsämyyrän, kärpän, näädän tai minkin, sekä suden jäljet. Lisäksi polullemme osui karhun hiljattain kynsimä mänty. Nuo viimeksi mainitut saivat aikaan lievää levottomuutta. Hevosjärven ja erään toisen pienen järven ympäristössä saimme sitten nähdä majavien töiden tuloksia. Seudulla asustelee noiden talttahampaiden yhteisö, joka mestarillisesti toteuttamiensa padonrakennuspuuhien avulla on saanut nostettua järvien vedenpintaa niin, että niiden rantoja - tai oikeastaan rantavesiä - kiertää pystyyn kuolleiden ja kelottuneiden puiden rinki. Näky oli jotenkin kovin omituinen. Yhtäkään majavaa tai muuta otusta emme kuitenkaan nähneet. Tai no, näimmehän me pari jotakin isompaa lintua, jotka lehahtivat tiehensä hyvin nopeasti minut nähtyään. Ihmiseni eivät ehtineet niitä tunnistaa. Muitakin siivekkäitä toki kuulimme.
Puolivälissä pidimme evästauon. Teme ja Mikko loihtivat tulen eräälle nuotiopaikalle, mikä tuntui kovasti lämmittävän retkueen ihmisjäseniä. Koirajäsentä - siis minua - lämmitti eniten notskin kypsentämä makkara. Ihmiset aina kovasti ylistävät nuotiolla paistetun makkaran erinomaisuutta - makkara on makkara ja aina yhtä erinomainen, paistoi sen sitten missä tahansa. Ja ihan yhtä hyvää vaikkei sitä paistaisi ollenkaan. Asiaan. Kolmen vartin tauon jälkeen matka jatkui. Homma alkoi mennä hieman kosteaksi, sillä lämpötila oli pari-kolme astetta plussalla ja lumi sen mukaista. Ihmisistä osalla alkoivat kenkiin päässeen lumen vuoksi jalat kastua. Viiden tunnin rämpimisen jälkeen lenkki tuli kuitenkin onnellisesti päätökseensä saapuessamme takaisin lähtöpisteeseen. Uskomatonta oli se, että emme törmänneet kansallispuistossa yhteenkään muuhun ihmiseen. Mahtava reissu!
Marika, Heidi ja Mikko tarpovat. Pieni kaveri oikealla (jäällä)
ei ole majava, vaan tietenkin minä.
Luola-Mikko ja -koira:
Saiskos sitä makkaraa jo?
Lortikanvuoren valloittaja:
Marika, minä ja karhun jäljet:
Kommentit