Iltaa! Mukavaa tarinoida taas pitkästä aikaa positiivisemmalla mielellä Lilyn elämästä. Neiti nelivuotias on ollut mainiolla tuulella viime päivinä.

Torstain agiliidot meni yllättävän vähällä kohelluksella ja palauttivat uskoa touhuun, mikä saikin mut ilmoittamaan meidät Tampereella parin viikon päästä olevaan Spanielikerhon  kilpailuun. Tänään kilpailukipinä sitten roihahtikin kunnon liekkeihin ollessani oman seuran kisoissa tekemässä talkoovelvoitteita pois; sen verran hauskan näköistä meno Niihamassa oli. Maksien kolmosluokassa oli myös mahdollisuus nähdä todellisia taitureita radalla, kun mm. Leinosen Janita kävi tekemässä nollat sekä Cosmon että Zenin kanssa, ja valtaamassa kaksi korkeinta sijaa palkintokorokkeelta. Uskomattoman hienoa, sujuvaa ja vaivatonta menoa!!! Lilykin tuli Marikan kanssa katsomaan menoa - joutui raukka tyytymään tällä kertaa katsojan rooliin, mikä otti koville. No, hyvää reeniä hermojenhallintaan. Oppiipa otus, ettei aina voi itse päästä radalle riehumaan.

Perjantaina tytsymme pääsi tuttuun tapaan reenaamaan etsintää. Paikka vain oli vähemmän tuttu, sillä Marikan ja Lilyn ryhmä oli saanut luvan harjoitella Hatanpäällä VERA:n vanhoissa toimisto-/varastohalleissa. Mielenkiintoinen ja haastava paikka, jossa L. oli kuulemma tehnyt erinomaista työtä.

Eilen Lillukka sitten yllätti minut kivalla tavalla ollessamme iltapäivällä lenkillä lähikulmillamme. Törmäsimme nimittäin kahdeksan kk. ikäiseen Aapo-koiraan (jotakin Portugalista peräisin olevaa paimenkoirarotua, jonka tarkempi nimi meni ohi ), joka sai innostettua neitimme oikein kunnon leikkituokioon "hullurinkeineen" ja painimisineen. Moinen heittäytyminen on viime aikoina ollut valitettavan harvinaista Lilulta, joka on tuntunut pennun tavatessaan tuumaavan että "olen jo aikuinen koira, enkä jaksa enää innostua pennuista, joten menetkös siitä". Esim. yhteislenkeillämme mainion tolleri-pentu Pennin kanssa meininki on ollut juuri kuvatun kaltaisen kylmäkiskoista. Kiva yllätys siis. Ja mikä hauskinta, sama toistui tänään! Ja kuinka iloisen ja onnellisen oloinen Lily olikaan noiden kohtaamisten jälkeen - mahtavaa! Tuosta meidän koiruudestamme kyllä huomaa selvästi, koska sen kanssa on touhuttu riittävästi ja oltu koko lauma yhdessä, ja milloin taas ei.

Loppuun ikävämpi asia: kuulimme tänään, että Lilyn kanssa suunnilleen samanikäinen pentuajan painikaveri Tosca oli joku aika sitten ilmeisesti jonkun munuaissairauden uuvuttamana poistunut taivaallisille lenkkipoluille. Tällaiset uutiset pistävät väkisinkin miettimään kuinka kova pala se oman rakkaan karvakuonon vääjäämätön poislähtö jonakin päivänä tulee olemaan. Ei voi kuin toivoa, että se päivä koittaa vasta tosi monen vuoden päästä, ja olla siihen asti kiitollinen ja onnellinen jokaisesta päivästä ja hetkestä, jonka tuon uskollisen ystävän kanssa saa elää ja touhuta.