(Alkuun huomautus: otsikko ei liity mitenkään hervantalaisiin "puistojen miehiin".)

  Oli kaunis auringonpaisteinen syyspäivä. Oli mies ja koira; mies vapaapäivän vietossa ja koira mieli avoinna uusille seikkailuille - kuinkas muuten.
  Päättivät lähteä metsään. Mutta kaipasivat vaihtelua, joten suuntasivatkin läpikotaisin kolutun lähimetsänsä sijasta uskaliaasti kauas Hervantaan. Päätyivät Hervantajärven parkkipaikalle, ja siitä polulle, jonka viitassa luki houkuttelevasti Makkarajärvi.
  Löysivät pienen järven, löysivät nuotiopaikan, mutta eivät makkaraa. Jatkoivat matkaa. Tulivat polkujen risteykseen. Mies mietti Viitastenperää, koira polkua viitatonta. Koiran tahto voitti.
  Tarpoivat mudassa ja mies manasi, mutta koira vain jatkoi hymyilyään. Koira löysi sienestäjän. Koira säikähti mokomaa kyykkijää. Koira mylväisi ja sienimies säikähti. Matka jatkui nolostellen. Saapuivat takaisin parkkipaikalle - pahus, olisi pitänyt saapua Hervantajärven komeille kallioille. Mies päätti seuraavalla kerralla uskoa itseensä risteyksessä.
  Jolkottelivat läheiselle tyhjälle rannalle. Koira riemastui vedestä ja kepeistä. Mies riemastui koiran riemusta, auringosta, rauhasta ja järven idyllistä.
  Täydellistä.


Oho, haasteellista tämä vilkkaan koiran kuvaaminen.

"Pitkospuut ovat nössöille!"

Levon hetki laiturilla.

"Joko pääsee uimaan?"

Mikä vesipeto!